Kirjassaan Factfulness Hans Rosling toteaa moneen kertaan, ettei ihminen pysty ymmärtämään eksponentiaalisen kasvun todellisuutta. Jälleen kerran Rosling oli oikeassa, kun koronaviruksen tartuntaherkkyys ja –nopeus tuottivat eksponentiaalisen yhtälön ja yllättivät päätöksentekijät Aasiassa, Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Suomi on koronaviruksen leviämisen suhteen Euroopan viimeisten maiden joukossa. Tästäkin huolimatta turvallisuus oli uhattuna ja leviämisen hidastamistoimet olivat myöhästyä – eksponentiaalinen kasvu on rajua.
Turvallisuus on keskeinen arvo, olemmeko varautuneet riittävästi?
Varautuminen on toimintaa, jolla pyritään estämään ei-toivottujen tapahtumien syntyä ja mikäli tämä ei onnistu, vähentämään tapahtumien seurauksia. Suomessa julkisen sektorin varautuminen on lakisääteistä. Yleensä tunnistetaan keskeiset vaarat ja sitten mietitään miten niitä ei tapahtuisi ja mitä tehdään jos tapahtuu. Kaikkiin uhkiin ei voi, eikä kannata varautua – olennaiset uhat löytyvät riskinarvioinnin avulla. Hyvät varautumistoimet ovat vaikuttavia, yksinkertaisia ja kustannustehokkaita. Parhaiten riskienhallinta ja varautuminen toimivat, kun turvallisuus on organisaation keskeinen arvo.
World Economic Forum arvioi globaaleja riskejä vuosittaisessa Global Risks –raportissaan. Tammikuussa 2020 julkaistu tuore raportti toteaa, että maailman talous on erityisessä riskissä joutua stagnaatioon, sillä ilmastoperäiset riskit ovat nousseet todella olennaiseksi muiden riskien – kuten informaatioteknologian toimimattomuuden ja tartuntatautien – lisäksi. Riskeihin varautuminen on kroonisesti aliresursoitua. Raportti nostaa esiin merkittävänä huolena sen, että samalla kun turvallisuus ja tunnistettujen riskien hallinta vaatii kiireellisiä kollektiivisia toimenpiteitä, kansainvälinen yhteisö osoittaa merkkejä siitä, että sen kyvyt hallita riskejä heikkenevät. Johtopäätöksenä on se, että todellinen varautuminen jää yhä useammin ja enemmän paikallisten julkisten ja yksityisten organisaatioiden varaan.
Kurinalaista ja innovatiivista varautumista
Gaia on toteuttanut kymmeniä monimuotoisia varautumishankkeita Suomessa ja kansainvälisesti. Olemme arvioineet mm. vaarallisten aineiden käyttöön ja kuljetuksiin, tulviin, ilmastonmuutokseen ja luonnon ääri-ilmiöihin liittyviä riskejä sekä tukeneet teollisuuslaitosten, kuntien ja toimialaviranomaisten varautumista.
Perinteinen varautuminen on ollut hyvin monoliittistä: suunnitelmia rakennettiin kuin Iisakin kirkkoa, ja kun ne saatiin valmiiksi, ne ovat vanhentuneita. Yhtenä vastavetona Gaia on voinut tarjota kunnille uudenlaista Valmiussuunnitelma viikossa -konseptia. Tarkkaan määritellyssä työkokonaisuudessa olemme määrittäneet, että pienen ja keskikokoisen kunnan valmiussuunnitelma voidaan laatia hyvin koordinoituna viikossa.
Energia-alalla Gaia on pitkään selvittänyt erilaisia energiantuotantoon ja -jakeluun liittyviä vaaroja ja riskejä sekä niihin varautumista. Alalla varautuminen on niin ikään lakisääteistä, mutta varautumisen taso luonnollisesti vaihtelee. Gaian selvityksessä kaukolämmön jakeluriskeistä ja niihin varautumisesta kehitettiin uudenlainen ketterän varautumisen ajatus: koska nyky-yhteiskunnassa kellään ei ole aikaa laatia tiiliskiven paksuisia suunnitelmia (joita kukaan ei lue), lähdettiin liikkeelle varautumissuunnitelmien täydentämisestä askelittain aina kun opitaan uutta tosielämästä, läheltä piti -tilanteista tai pidetyistä harjoituksista.
Ilmastonmuutos lisää sademääriä ja rankkasateita. 2000-luvulla Gaia selvitti, miten kaupunki- ja muissa rankkasadetulvissa pelastustoiminta organisoitiin. Kuvaavaa myös näille tilanteille on ollut lyhytkestoisuudesta huolimatta äkillisyys ja eksponentiaaliseen kasvuun vertautuva kehittymisnopeus – jopa pelastuslaitosten kaltaiset varo-organisaatiot ovat olleet äkillisessä tulvatilanteessa helisemässä.
Voisimmeko oppia meneillään olevasta jotain?
Varautuminen tunnistettuihin olennaisiin riskeihin on mahdollista, pakollista ja kannattavaa. Erityisesti sellaisissa riskeissä, joissa on nopean tai jopa eksponentiaalisen kasvun mahdollisuus, varautuminen pettää, kriisijohtaminen on helposti myöhässä ja sitä on liian vähän. Erilaiset kriisit ovat ikävistä ominaisuuksistaan huolimatta mitä parhaimpia opettajia. On suorastaan vastuullista toimia nyt ja kerätä muistiin kaikkea sitä, mikä kriisissä toimi hyvin ja mikä petti. Näin seuraavissa kriiseissä osataan toimia paremmin. Jos nimittäin historiaan on uskominen, ei mene kymmentäkään vuotta, kun tämä tilanne toistuu.
